Terveyden pikkujättiläinen

Aina tiistai-iltaisin mieleni on vireä. Olo on lähes yhtä seesteinen kuin saunomisen jälkeen. Olen ollut laulamassa. Sanoisin, että olen imenyt itseeni terveyttä. Tuolla työväenopiston kurssilla on kyllä ihan oma juhlallinen nimensä ja tarkat opintotavoitteet. Niissä tuskin puhutaan mitään terveys- ja hyvinvointivaikutuksista ja kuitenkin sillä on niitä.

Joka ilta sadoissa kansalais- ja työväenopistojen taidepiireissä, kuoroissa ja teatterikerhoissa opiskelevat tuhannet ihmiset. Ilman niitä terveyskeskusten ja erikoissairaanhoidon jonot olisivat varmaankin kuussa asti. Sama pätee kaikkeen muuhunkin taideharrastukseen – järjestöjen omarahoitteiseen toimintaan, seurakuntien kirkkokuoroihin tai vaikkapa omatoimisiin kirjoittaja- ja lukupiireihin.

Myös eri taidelaitosten toiminnalla on merkitystä. Se asettaa harrastajille mittapuun, jota kohti ponnistella. Osallistujamäärältään se ei kuitenkaan yllä itsenäisen taiteen harrastamisen tasolle. Toki sekin lisää hyvinvointia ja terveyttä, että käymme elokuvissa, teatterissa, konserteissa, näyttelyissä; luemme, kuuntelemme musiikkia tai vaikka tanssimme. Keskusteluissa korostuu taiteen ja kulttuurin saama suorarahoitus. Kuitenkin terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta määrällisesti tärkeintä on se, mikä tapahtuu jossakin muualla kuin julkisin varoin rahoitetuissa taidelaitoksissa.

Ensimmäisenä tulee mieleen koulutus. Edellä mainittujen vapaan sivistystyön piirissä pyörivien kurssien ja opintopiirien vetäjät ovat usein taiteilijoita tai taideaineita opiskelleita. Jotta 100 minuuttia taidetta -suositus toteutuisi, tarvitaankin siis ennen kaikkea taiteen opetusta sen kaikissa muodoissa, joko suoranaisena ammattiin valmistavana tai sitten muiden opintojen ohella. Etsimättä tulee mieleen sosiaali- ja terveydenhuollon koulutus, johon on helppoa liittää eri taideaineita.

Toisena mieleen nousee järjestöjen tukeminen. Viime aikojen rahapelien ympärillä käydystä keskustelusta on unohtunut se valtavan suuri merkitys, mikä järjestöjen kulttuuri- ja muulla toiminnalla on hyvinvoinnin ja terveyden kannalta kaikesta muusta vertaistuesta ja palvelutoiminnasta puhumattakaan.

Kolmantena tulee mieleen se taide- ja kulttuuritoiminta, jonka tavoitteisiin jo alusta alkaen kuuluu terveyden edistäminen ja/tai parantumisen tukeminen. Puhutaan siis esimerkiksi sosiaalisesta orkesteritoiminnasta, sairaalaklovneista, taidereseptistä – malleja ja kokemuksia meillä riittää. Näissä ei ole useinkaan kyse lisärahoituksesta vaan toiminnan suuntaamisesta uudella tavalla. Tarvitaan toimintatavan muutosta ja se voi olla haastavaa. Helpoimpia asioitahan tässä maailmassa ovat ne, joista selviää riihikuivalla rahalla, mutta jos se ei onnistu niin silloin meillä on edessämme ong… korjaan haasteita.

Tätä kirjoittaessa on juuri julkaistu Maailman terveysjärjestön WHO:n kattava raportti taiteen mahdollisuuksista sekä terveydenhuollossa että terveyden edistämisessä. Sen raportoimat sadat tutkimukset ja tutkimus- ja kehittämishankkeet osoittavat, että taiteella on väliä. Taide on terveyden lähteenä todella oikea pikkujättiläinen. Nuo sadat mallit eivät muutu käytännöksi, ellemme kysy itseltämme, mitä pitää muuttaa. Se on selvää, että vaikkapa mieskuoron vierailu pari kertaa vuodessa ei riitä. Sekään ei riitä, että jaetaan ilmaisia teatteri- ja konserttilippuja. Eikä se, että avataan päivähuoneessa aamulla televisio tai radio.

Tarvitaan rohkeutta ja valmiutta uuteen. Tarvitaan vanhan hylkäämistä niin taiteilijoilta, lääkäreiltä, sosiaalityöntekijöiltä. Ja tietenkin meiltä virkamiehiltä sekä erityisesti päättäjiltä.