Omakohtaisia kokemuksia, toiveita ja kulttuuria kaikille – Jaakko Herralan viikko taiteen parissa

Viikkoni taiteen parissa -sarjassa kampanjan suojelijat kertovat omasta viikostaan taiteen parissa. He kirjaavat kampanjan Taidepassiin minuutit taiteen tekijänä ja kokijana sekä taidekokemusten vaikutukset: Herättikö kokemus ajatuksia ja tunteita, antoiko se mahdollisuuden lepoon tai muiden kanssa yhdessä oloon? Tällä kertaa vuorossa on Jaakko Herrala.

Tämä henkilökohtainen kirjoitus avaa teille niitä tuntemuksia ja värinöitä, joita saan monipuolisesta kulttuurista. Kokemukseni on, että monipuolinen kulttuuri rentouttaa ja jopa edistää työasioissa innovatiivisuutta. Lapsuudenkodissani 60-luvulla soi aina grammari klassista musiikkia kuten Tchaikovskyn piano konsertto nro1, Verdin Nabucco, Maurice Ravelin Bolero. Siihen aikaan pienestä lapsesta tuntui, että mitä tahansa muuta. Nyttemmin nekin ovat palanneet soittolistoille ilman vinyylilevyjen rahinaa ja uralta toiselle hyppimistä. Nykyiset äänentoistovälineet tilavaikutelmineen ja laajoine dynamiikkoineen kuulostaa aidoilta konserttisaleilta. 70-luku avautui ensin Tom Jonesilla ja sittemmin progressiivinen rock valtasi kuuntelulistat. Näitä olivat muun muassa Uriah Heep, Queen, Pink Floyd ja Frank Zappa.

Olen aina nauttinut musiikista. Töitä kotona tehdessäni kuuntelen lähes aina Spotify-kokoelmia sattumanvaraisesti ilman ennakkoluuloja. Yksi suosikkikanavista on uudet lupaukset. Löysinpä eräänä päivänä kulttuuriviikollani muun muassa The Skankbeat-yhtyeen ja kuuntelin toistamiseen kappaletta ”Viileen Kuuma”. Jotkut kappaleet jäävät suorastaan korvamadoiksi ja niinpä Spotifyin tekoälykin hoksaa soittaa niitä uudelleen ja uudelleen. Tapanani on tukea nuoria uusia kulttuurin tekijöitä. Eräänä päivänä ne saattavat olla globaaleja ilmiöitä kuten seuraava kokemukseni.

Blue Man Group oli yksi kulttuuriviikkoni nautinnollisimmista kokemuksista. Esityksessä yhdistyi taitavasti musiikki, komedia ja sanaton viestintä. En ollut aiemmin kuullut tästä teoksesta. Oli pakko tutustua paremmin taustoihin. Ryhmä tunnetaan kolmen sinisen ja kaljun miehen muodostamasta triosta. Esitys on saanut alkunsa New Yorkin Astor Place -teatterissa vuonna 1991. Blue Man Group on sen jälkeen vuosien saatossa kasvanut maailmanlaajuiseksi teatteri-ilmiöksi ja esityksiä on pidetty kymmeniä miljoonia. Nyt tämä teatteriesitys on ollut syksyllä 2019 Suomen kiertueella. Esitys vetoaa kaikenikäisiin. Musiikki syntyy lyömäsoittimilla, jotka on rakennettu muovisista viemäriputkista. Valot, värit ja tehosteet ovat vertaansa vailla. Väriliemillä leikitellään ja jopa sotketaan niin henkilöitä kuin kulisseja. Musiikkia tehostetaan taitavasti tietoteknisin ratkaisuin sekä trion keskinäisillä ilmeillä ja leikittelyllä. Yleisökin otetaan mukaan ja niinpä eturivin yleisö on suojattu värikylvyiltä sadetakein. Lavalle pääsykin osaksi teatteria oli varmaa. Itse onneksi vältyin tältä, kun sain lähes viimeisiä lippuja Tampere-talon ison salin takariville. Toivon jatkossakin vastaavia rohkeita performansseja, jossa yhdistyy taiteen eri muotoja.

Viikon aikana mieleenpainuva tapahtuma oli Tampereen teatterin Arktiset leikit -uutuusnäytelmä. Odotukset olivat korkealla. Ensivaikutelmat teatterista ulos tultaessa olivat mietteliäät. Syykin selvisi. Tämä oli aiheen neljäs osa. Olisi ollut hyvä nähdä tai tutustua aiempiin näytöksiin. Edelliset osat olivat Kokkola, Kohti Kylmempää ja New Karleby. Neljäs esitys, Arktiset leikit, aukesi minulle tämän jälkeen uudella kiehtovalla tavalla. Arktiset leikit oli kertomus kahdesta matkakumppanista, joiden tiet erosivat 12 vuotta sitten yhteisessä, maailman pohjoisimmassa yhteiskunnassa. Se kertoi Marja-Terttu Zeppelinistä, 75-vuotiaasta talviemme veteraanista ja Martti Piano Larssonista. Näytelmä sijoittui Kokkolaan pienen merenlahden poukamaan, Marja-Tertun keski-ikäisen tyttären Maura Zeppelinin kotiin, kuvitteelliselle ihmiskunnan viimeiselle rannalle, missä on joulukuussa veneilykelit. Lavasteiksi oli luotu talo, jota ympäröi vesistö sekä aidontuntuinen vene. Hauskinta oli seurata Marja-Terttua, jonka osaa näytteli Heikki Kinnunen. Matala ääni, eleet, ihon rypyt ja repsahtanut vartalon olemus sopivat hyvin ilmaisemaan Marja-Terttua. Suosittelen sarjaan tutustumista, mieluiten alusta alkaen.

Tietoni ja taitoni taiteesta ja taiteen teosta ovat vajavaiset. Siitä huolimatta uppoudun sen vietäväksi. Seuraava tarina opetti minulle paljon. Sisareni Minna Herrala on kuvataiteilija. Kahden veljeni kanssa olen usein ajatellut, että onpa hänen työnsä helppoa ja vapaata. Kun sisareni kuuli tämän, hän haastoi meidät kolme veljestään pitämään taidenäyttelyn Seinäjoella Varikko-galleriassa. Otimme haasteen vastaan. Huomasimme äkkiä, että ei se niin helppoa olekaan. Olimme jo vuosia keskenämme kilpailleet valokuvauksen alalla ja tehneet kirjoja. Nyt piti pitää täysverinen näyttely. Vähintään vuosi vierähti valokuvien ottamisessa ja valinnassa. Ilman ammattilaisen apua emme olisi selvinneet installaation tekemisestä, markkinoinnista tai avajaisista. Ministeri Paula Risikko suostui näyttelyn suojelijaksi, joka varmasti auttoi myyntiä. Näyttelyn tuoton lahjoitimme Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirille lasten hyväksi tehtävälle työlle. Tekisi mieli toteuttaa uudelleen, mutta pelkokerroin nousi, jos emme suoriutuisikaan uudelleen yhtä hyvin. Ymmärsimme tämän jälkeen pitää suumme kiinni. Käsitimme sen jälkeen myös, mistä sisareni usein käyttämä termi ”nälkätaiteilija” tulee.

Aiempien kokemusten ja kulttuuriviikoni anti kertovat minulle, että työ kulttuurin saralla on kovaa. Kun se onnistuu, on siitä iloa kaikenikäisille ja joka hetkeen. Näin ennen joulua esitänkin toiveen joulupukin konttiin. Pirkanmaan sote-valmistelijana toivon, että kulttuuri kuuluu kaikille riippumatta siitä, oletko terve, vammainen, ikäihminen palveluasumisyksikössä tai terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Toivotan kaikille hyvää jatkoa #100minuuttia taidetta parissa, minkä soisin jatkuvan myös kampanjan jälkeenkin.