Kuviteltuja yhteisöjä Kansallisteatterissa

1960-luvun kirjoituksissaan sosiologi Erving Goffman laajensi käsitystämme yhteisöllisen stigman luonteesta. Stigma tarkoittaa ihmisessä tai ihmisryhmässä olevaa ominaisuutta tai piirrettä, jonka nojalla muu yhteisö asettuu tämän ylä- tai ulkopuolelle. Stigma, Goffmanin sanoin, saastuttaa ihmisen identiteetin ja lähes kohtalonomaisesti määrittelee hänen asemansa ja mahdollisuutensa yhteiskunnassa. Stigma voi liittyä oikeastaan ihan mihin tahansa inhimilliseen ominaisuuteen: etnisyyteen, seksuaaliseen suuntautumiseen, sairauteen tai vaikka ikään. Myös taiteilijuus voi olla eräänlainen stigma.

Stigmaa ei oikeastaan ole olemassa. Se syntyy sillä hetkellä, kun ihminen alkaa stigmatisoida toista, usein jollain tavalla vähemmistöasemassa olevaa ihmistä. Stigma antaa helpon syyn toisen ihmisen marginalisoimiseen ja toiseuttamiseen. Jokapäiväisessä elämässämme me eritasoisesti stigmatisoimme toisiamme jatkuvasti, sekä tietoisesti että tiedostamatta.

Erving Goffman näkee sosiaalisen vuorovaikutuksen eräänlaisena draamana, jossa kukin esittää oman osansa. ”Normaalina” ja ”leimattuna” oleminen eivät ole ihmisen ominaisuuksia vaan sosiaalisen kanssakäymisen perspektiivejä. Stigman merkityksellisyyden kuka tahansa tunnistaa helposti. Se jakaa ihmiset joukkoihin, jotka eivät ole tekemisissä toistensa kanssa eivätkä kohtaa toisiaan tasavertaisesti. Kun puhutaan ylisukupolvisesta syrjäytymisestä, puhutaan itse asiassa myös siitä, miten stigma periytyy.

Kun stigma menettää merkityksensä

Viime vuosina olen ollut mukana kehittämässä Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämöä. Sen tehtävänä on viedä esityksiä terveydenhuollon ja sosiaalitoimen yksiköihin ja vankiloihin sekä tuoda eri tavoin marginaaliin jäävien ihmisten ääntä kuuluville dokumenttiteatterin keinoin. Tässä yhteydessä olen huomannut, miten voimakaskin stigma voi hetkellisesti menettää merkityksensä. Kun ihmiset tekevät tai kokevat taidetta yhdessä, he alkavat vaistonvaraisesti nojautua heitä yhdistäviin asioihin erottavien tekijöiden sijasta.

Mikäli näin yksinkertaisilla järjestelyillä saadaan aikaan tilanne, jossa stigmaa kantava henkilö näyttäytyy hetkellisesti tasavertaisena vuorovaikutuskumppanina ja mahdollisesti kokee itsensä ”vähemmän stigmatisoituneeksi”, asettuu myös kysymys syrjäytymiskehityksen vääjäämättömyydestä uuteen valoon. Stigma ja siitä eroon pääsemisen vaikeus ovat sosio-kulttuurisia rakennelmia, joihin voidaan siten myös vaikuttaa yhteisöllisin ja kulttuurisin, esimerkiksi taiteen keinoin. Tähän ilmiöön kannattaisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, mikäli toden teolla haluamme pyrkiä kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Stigmatisaatiossa on siis kyse eräänlaisesta teatterista. Miten Kansallisteatterin kaltainen julkisesti rahoitettu taidelaitos voi asemoida itsensä stigma-näytelmässä? Kuinka voisimme avata teatterien usein ahtaiksi jääviä ovia myös sellaisille ihmisille, jotka eivät sinne syystä tai toisesta tule?

Ilmaisuyhteisö tuo esiin marginaaliin jääviä tarinoita

Taiteellisessa työssäni olen etsinyt näihin kysymyksiin vastauksia rakentamalla Kansallisteatteriin ilmaisuyhteisöjä. Ilmaisuyhteisössä erilaisista lähtökohdista tulevat toimijat ryhtyvät valmistamaan yhdessä taideteosta. Kyse on henkilöistä, jotka eivät muuten päätyisi olemaan tekemisessä keskenään.

Ensimmäisen kerran kokosin ilmaisuyhteisön Kansallisteatterin ja Kiasma-teatterin yhteisessä Vapauden kauhu -projektissa. Siinä yhteisö muodostettiin Kansallisteatterin taiteilijoista sekä vankilasta vapautumassa olevista henkilöistä. Projektin taustalla oli havainto siitä, että vankilasta vapautuneet henkilöt päätyvät huomattavalla todennäköisyydellä ennen pitkää takaisin vankilaan. Vapauden kauhu -projekti tuotti samannimisen vankilasta vapautumista käsittelevän dokumenttiteatteriesityksen, jonka ohjasin Kiasma-teatterin näyttämölle syksyllä 2015.

Toinen koti -projektissa ilmaisuyhteisö muodostettiin Suomeen vuoden 2015 aallossa saapuneista pakolaistaustaisista taiteilijoista ja Suomessa pitkään vaikuttaneista taiteilijoista, jotka olivat kaikki työsuhteessa Kansallisteatteriin. Mukana oli myös matalan kynnyksen teatteripajan kautta projektiin tulleita pakolaistaustaisia henkilöitä, jotka toimivat Toinen koti -esityksessä avustajina. Ilmaisuyhteisön jäsenet olivat kotoisin Irakista, Syyriasta, Iranista ja Suomesta.

Ilmaisuyhteisön tarkoituksena on tuoda kuuluville marginaaliin jäävien tai eri tavoin stigmatisoitujen henkilöiden tarinoita. Se auttaa muuta yhteisöä tekemällä tarinoita kokemuksellisesti ymmärrettäviksi. Tavoitteena on myös osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun taiteen keinoin.

Ilmaisuyhteisö on väliaikainen yhteisö, joka on olemassa tiettyjen asioiden ilmaisemista varten. Näitä asioita ei voi kuitenkaan ennalta päättää. Ilmaisuyhteisön esitys syntyy yhteisön jäsenten tarinoista ja tilanteista pitkän prosessin tuloksena. Tärkeä rooli on yhteisön tuottaman esityksen yleisöllä, joka tulee esitystapahtumassa hetkellisesti osaksi ilmaisuyhteisöä ja sen taideteosta antaen niihin oman panoksensa. Ilmaisuyhteisö ei täten ole sama esityksestä toiseen vaan muuttuu jatkuvasti. Kun esitykset on esitetty, ilmaisuyhteisö hajoaa, mutta jokin osa sitä saattaa jatkaa toimintaansa. Vapauden kauhu -projektista syntyi Porttiteatteri, Helsingissä toimiva vankilasta vapautuvien teatteri.

Luottamus eettisten haasteiden ratkaisuna

Työskentely haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa ei ole mahdollista ilman molemminpuolista luottamusta. Se tuo mukanaan monenlaisia, usein varsin yllättäviä eettisiä kysymyksiä. Seuraavaksi kerron muutamista Vapauden kauhu ja Toinen koti -projekteissa esiin nousseista haasteista.

Vapauden kauhu -esityksessä ammattinäyttelijät ja entiset vangit nousivat samalle näyttämölle tasa-arvoisina esiintyjinä. Ammattinäyttelijöiden asiantuntijuus oli lähtökohtaisesti esityksen tekemisessä, entisten vankien puolestaan esityksen aiheessa: vankilasta vapautumisessa. Kohtaamisten myötä molempien osapuolten identiteettien rajapinnat joutuivat käymistilaan. Teatteriharjoitteissa ja kahvikupin äärellä pohdimme hyvin konkreettisella tavalla, onko meidän mahdollista asettua toistemme asemaan. Vapauden kauhun yhteisön jäsenillä oli hyvin erilaisia käsityksiä esimerkiksi työhön sitoutumisesta. Mukana oli henkilöitä, joiden laitosura oli alkanut jo lastensuojelulaitoksista eikä kokemusta työelämästä eikä muustakaan sitoutumisesta juuri ollut. Miksi ihmeessä sitoutuisin juuri nyt, teatteriesityksen valmistamiseen? Haasteeksi nousi myös kuivilla pysyminen, kun osalla yhteisön jäsenistä oli vakava päihdeongelma. Erityislaatuisia tilanteita syntyi myös siitä tosiasiasta, että samassa työryhmässä oli mukana sekä entisiä diilereitä että entisiä huumeidenkäyttäjiä.

Toisen kodin ilmaisuyhteisössä eettiset haasteet olivat enimmäkseen hyvin toisenlaisia. Mukana oli Syyriassa ja Irakissa käytävien sisällissotien eri osapuolia. Kun tarkoituksena oli tehdä teatteria ja musiikkia ihmisten kokemuksista, saattoi toinen osapuoli kyseenalaistaa toisen tarinan todenmukaisuuden ja oikeutuksen. Tilanteet saattoivat politisoitua myös shiiojen ja sunnien välillä riippumatta siitä, mistä maasta he olivat kotoisin. Poliittisuus oli toisella tavalla läsnä osallistujien turvapaikkaprosesseissa, joiden eteneminen oli Suomen Maahanmuuttoviraston päätösten varassa. Mukana oli sekä myönteisen että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita henkilöitä. Koko projektin henki oli kansalaisaktivistinen, ja mukanaolijat pyrkivät auttamaan toisiaan turvapaikkaprosessien haasteissa sekä pitämään ääntä suomalaisen turvapaikkapolitiikan epäkohdista. Yhteisössä oli myös sellaisia jännitteitä, jotka eivät olleet ilmeisen poliittisia, mutta saattoivat jossain tilanteissa ”politisoitua”. Tällaisia olivat muun muassa suhteet yhteisön eri sukupuolten, ikääntyneempien ja nuorempien sekä ammattilais- ja harrastajataustaisten jäsenten välillä.

Entisten vankien ja pakolaistaustaisten ihmisten tarinat ovat usein rankkoja. Traumaattisia kokemuksia voi käydä läpi teatterin keinoin, ja tämä saattaa olla eheyttävää. Traumat saattavat kuitenkin myös aktivoitua hankalalla tavalla ja siirtyä ihmiseltä toiselle. Sijaistraumatisoituminen tarkoittaa koetun trauman siirtymistä henkilöltä toiselle myötätuntoisen samastumisen yhteydessä. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan ammatillista apua, jota saimme molemmissa hankkeissa Suomen Mielenterveysseuran työnohjaajilta.

Vaihtoehtoiset todellisuudet näkyväksi

Sekä Vapauden kauhun että Toisen kodin yhteisöjen jäsenten käsitykset hyvästä ja pahasta sekä elämän arvosta vaihtelivat huomattavasti eikä konsensusta ollut edes tarkoitus löytää. Välillä arvomaailmat saattoivat joutua pahasti törmäyskurssille. Kysymykset sananvapaudesta ja vastuusta nousivat erityisellä tavalla esiin, kun kovia kokeneet henkilöt tekivät menneisyydestään julkista. Toinen koti -esityksen ohjaajana otin valtavan riskin, kun toin näyttämölle henkilöitä, joilla ei ollut oleskelulupaa ja joita uhkasi pakkopalautus lähtömaahan. Mikäli tämä toteutuisi, saattaisi esitysten markkinointimateriaalien nettinäkyvyys maksaa esiintyjän hengen. Suomen päässä taas prosessien epäkohtiin on vaikea puuttua pitämättä asioista ääntä. Esitykseen osallistuneet taiteilijat tunnistivat tämän riskin, mutta eivät voineet tietää, millaisia seurauksia julkisuudella olisi heille itselleen ja heidän läheisilleen.

Teatterissa kaikesta saa puhua, mutta minkälaista arvomaailmaa haluamme vahvistaa? Minkälaista tarinaa päätämme kertoa itsestämme ja toisistamme? Vapauden kauhussa pohdin, unohtuuko meiltä rikosten uhrien näkökulma, kun rikoksen tekijä päästetään ääneen. Entä miten esitys toisintaa vankilayhteisön hierarkioita. Asettuvatko alfaurokset eturiviin myös entisten vankien esityksessä?

Työskentely ilmaisuyhteisöjen parissa on ollut minulle hyvin haasteellista, sekä inhimillisesti että taiteellisesti. Se on ollut jatkuvaa veitsenterällä elämistä. Se on ollut myös äärimmäisen antoisaa ja voimaannuttavaa. Teatterin mahdollisuus kyseenalaistaa varmana pidettyjä identiteettejä ja tehdä vaihtoehtoisia todellisuuksia näkyväksi tulee tällaisessa työskentelyssä erityisellä tavalla todeksi. Vangin ja pakolaisen stigmat istuvat tiukassa. Olen omin silmin saanut nähdä, miten betoniin valettu roolimalli murtuu, ja esiin tulee kokonainen ihminen kaikkine ominaisuuksineen: sekä heikkouksineen että ennen kaikkea vahvuuksineen, sekä haasteineen että ennen kaikkea voimavaroineen. Vapauden kauhun tai Toisen kodin ensi-ilta saattoi olla joillekin esiintyjistä myös uuden elämän ensi-ilta.

Myös teatteriyhteisö on kuvitelmien summa

Amerikkalaisen Benedict Andersonin ajatus kuvitelluista yhteisöistä on yksi sosiologian klassikoista. Niillä hän viittaa valtioihin ja kansakuntiin, ei niinkään kasvokkaiskontakteihin perustuviin yhteisöihin. Esimerkiksi suomalaisuutta ei ole sinänsä olemassa, on vain eri yksilöiden kuvitelmat suomalaisuudesta. Ajatus kuvitellusta yhteisöstä on mielestäni havainnollistava myös Vapauden kauhun tai Toisen kodin ilmaisuyhteisöjen kannalta. Miten itse kukin mukana olleista kuvitteli esitystä valmistavan yhteisön ja oman osuutensa siinä? Voisiko ajatella, että yhteisö oli näiden kuvitelmien summa? Teatteriesitys voi tarjota välineitä paitsi yhteisöllisyyden kokemiseen, myös sen ”esittämiseen”. Ilmaisuyhteisön esitys kertoo siitä, miten yhteisö näkee itsensä. Entä miten tällainen Vapauden kauhun tai Toisen kodin kaltainen yhteisö, näyttämöltä käsin, katsoo muuta yhteisöä ja yhteiskuntaa? Entä miten katsojat kuvittelivat esitystilanteessa itsensä osaksi tätä hetkellistä yhteisöä, tai sen ulkopuolelle?

On upeaa, että Suomessa juuri Kansallisteatteri ottaa eri tavoin marginalisoituja henkilöitä mukaan toimintansa ytimeen. Se kertoo siitä, että elämme eräänlaisessa luottamusyhteiskunnassa. Tämä ei ole itsestäänselvyys, vaan tasapainotila, johon tässä maassa on päädytty monien dramaattisten vaiheiden jälkeen, katkerasta sisällissodasta lähtien. Kannustan kaikkia teattereita työskentelemään määrätietoisesti sen eteen, että yhteiskuntamme moninaisuus tulisi näkyväksi näyttämöillämme ja katsomoissamme.

Uskaltaisin väittää, että yhteisöjen kuvitteleminen on yksi teatteritaiteen kohtalonkysymyksistä. On olennaista, kuinka teatteri-instituutio kuvittelee oman yhteisönsä: tietenkin sen yhteisön, joka tekee teatteria, mutta ennen kaikkea sen, jolle teatteria tehdään. Millä ominaisuuksilla varustettu henkilö pääsee teatterin ovesta sisään? Ja kuka täten jää ulkopuolelle? Kenen tarinoita kerrotaan, ja kenellä on tekijänoikeus?

Porttiteatteri: https://porttiteatteri.fi/
Toinen koti -esitys: https://kansallisteatteri.fi/esitys/toinen-koti/
Toinen koti -projektin tutkimusvideot: http://www.artsequal.fi/fi/-/other-home-videos
Undocumented love -esitys: https://kansallisteatteri.fi/esitys/undocumented-love-2/

Lähteitä:

Anderson, Benedict. 2007. Kuvitellut yhteisöt: nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. 
Suomentanut Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.

Goffman, Erving. 1986. Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. New York: Simon & 
Schuster.

Lehtonen, Jussi (toim.). 2016. Vapauden kauhu: kirjoituksia vankilasta vapautuvien teatterista. 
Kansallisteatterin kirja 70. Helsinki: ntamo.

Lehtonen, Jussi. 2019. ”Ilmaisuyhteisön tarina.” Teoksessa: Monni, Kirsi ja Törmi, Kirsi (toim.). 
2019. Yhteisö ja taide: teemoja ja näkökulmia 2000-luvun taiteilijan laajentuneeseen 
toimintakenttään. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 71. 
Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. 

Lehtonen, Jussi & Pöyhönen, Sari. 2018. ”Documentary theatre as a platform for hope and social 
justice.” In E. Anttila & A. Suominen (eds.) Critical Articulations of Hope from the Margins of Arts Education. 
International Perspectives and Practices. London: Routledge, 31–44.

Rantalaiho, Liisa. 2010. ”Erving Goffman: terveyden ja sairauden dramaturgia.” 
Teoksessa: Ulla Ashorn, Lea Henriksson, Juhani Lehto & Paula Nieminen (toim.). Yhteiskunta ja 
terveys – Klassisia teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus.