Ääneenlukua ja aivoja hierovaa musiikkia – Rosa Meriläisen viikko taiteen parissa
Viikkoni taiteen parissa -sarjassa kampanjan suojelijat kertovat omasta viikostaan taiteen parissa. He kirjaavat kampanjan Taidepassiin minuutit taiteen tekijänä ja kokijana sekä taidekokemusten vaikutukset: Herättikö kokemus ajatuksia ja tunteita, antoiko se mahdollisuuden lepoon tai muiden kanssa yhdessä oloon? Sarjan aloittaa Rosa Meriläinen.
Maanantai 16.9.
Työpäiväni kesti kellon ympäri, joten vähiin jäi taidenautinnot tänä päivänä: tunnin ehdin lukea romaania. Osallistuminen oli sinänsä vähän suorittamista, sillä opiskelen tänä syksynä ruotsia ja luin siksi Bo Carpelania ruotsiksi. Se on minulle vaikeaa kieltä, mutta kaunista ja viisasta ja siksi motivoivaa ja levollista lukea. Aina on ihana hetki, kun voi todeta töiden olevan päivän osalta tehty, saa sulkea koneen ja ottaa kirjan käteen. Olin kuitenkin aika väsynyt, joten voi olla, etten hirveästi oppinut.
60 minuuttia kokijana
Tiistai 17.9.
Tänään en osallistunut taiteeseen tai kulttuuriin mitenkään. Työpäivä oli pitkä ja illalla kävin treenaamassa pari tuntia taekwondoa, joten se päivä meni siinä.
Keskiviikko 18.9.
Työpäivän lomassa sain mahdollisuuden seurata performanssia. Lisäksi luin junassa matkalla kotiin ja vielä vähän kotonakin luin Elina Hirvosen Punainen myrsky -romaania. Performanssiin oli vaikea keskittyä työpäivän lomassa, mutta lopulta se alkoi elää päässä ja muuttui vahvoiksi kuviksi. Se oli ilman muuta rauhoittavaa. Yleensä töissä tulee aina sellainen olo, että sitä tyhmistyy ja kaventuu, joten tällainen hetki keskellä päivää oli ihana. Kotimatkalle junaan ostin romaanin, ja se imaisi mukaansa niin, että oli pakko lukea se kannesta kanteen. Mitä nyt piti välissä ulkoiluttaa koira.
150 minuuttia kokijana
Torstai 19.9.
Kävin taidenäyttelyssä ja konsertissa. Taidenäyttelyyn oli vaikea keskittyä, kun työpäivä oli pitkä ja kyseessä oli avajaiset. Piti seurustella niin paljon, etten oikein osannut pysähtyä. Koen silti oivaltaneeni jotakin, sillä teokset yhdistivät omaperäisesti kahta eri kulttuuriperintöä. Illalla Mikkelin kaupunginorkesterin konsertissa nautin joka hetkestä, vaikka yksi barokkiajan teos ei ollut aivan mielimusiikkiani. Mutta sain kuulla ruotsalaista nykymusiikkia nokkahuilulle! Ei ollenkaan jokapäiväistä ja juuri siksi niin upeaa. Myös Brahms hieroi aivojani, kuten se aina tekee.
150 minuuttia kokijana
Perjantai 20.9.
Työpäivä oli järkyttävän pitkä ja vietin sen isolta osaltaan auton ratissa. En kuitenkaan tohdi merkitä radionkuuntelua ajamisen lomassa taidepassiin. Onneksi näin yhden tanssiesityksen. Tanssiesitys oli hyvin herkkä ja avautuva, esteettisesti antoisaan Arvo Pärtin musiikkiin. Huomasin ajattelevani vilkkaasti, vaikka tunsin itseni rauhalliseksi.
25 minuuttia kokijana
Lauantai 21.9.
Ystäväni järjesti ääneenlukuillan, jossa luimme toisillemme ääneen tekstejä. Koin olleeni sekä tekijä että kokija, sillä olimme suunnitelleet konseptin yhdessä ja minäkin luin ääneen yhden Sirpa Kähkösen novellin. Ilta oli mielettömän antoisa. Ihan jo se, mitä tekstejä ystäväni olivat valinneet. Opin uutta ja kävimme hyviä kirjallisuuskeskusteluja. Ehdottomasti aiotaan järjestää näitä jatkossakin!
240 minuuttia tekijänä
Sunnuntai 22.9.
Soitin pianoa ja lauloin. Vaikka olen kehno pianisti ja keskinkertainen laulaja, se tuottaa minulle silti iloa. Lisäksi katsoin mieheni kanssa Yle Areenasta Monty Pythonin elokuvan. Elokuvaa on aina hauska katsoa kotona yhdessä, kun voi samalla kommentoida. Soittaminen ja laulaminen oli kivaa. Laulaminen tuntuu kehossa hyvältä. Välillä vähän hävettää, kun soitan pieleen. Mieheni kun tuli viereen kuuntelemaan. Hän puolestaan on taitava pianisti. Mutta ilmeisesti rakkaus auttaa sietämään huonolaatuista musiikkia. Lapset taas sietävät, koska meidän perheessä on sellainen sääntö, että pianoa saa aina soittaa ja ylipäänsä musisointia ja laulamista ei saa keneltäkään kieltää.
15 minuuttia tekijänä ja 90 minuuttia kokijana
Kyllä minä sentään hiukkasen ehdin taiteenkin äärellä olla
Täytyy sanoa, että taidepassin täyttäminen aina huojentaa mieltä: kyllä minä sentään hiukkasen ehdin taiteenkin äärellä olla. Mutta vielä vuosi sitten olin päätoiminen kirjailija ja tein taidetta siis tuntitolkulla joka päivä ja koinkin huomattavasti enemmän ja ohjelmallisemmin kuin nyt. Tällä hetkellä työ tuntuu täyttävän kaiken ajan, eikä kaistaa ja energiaa riitä itsensä kehittämiseen ja taidenautintoihin, saati itseni toteuttamiseen. Yllätyksekseni sain sentään vähän kokea ja inasen tehdäkin, vaikka kirjoittaa en pysty harrastuspohjalta tai sivutoimisesti. Se on tietysti suuri suru, etten nyt saa kirjoittaa, kun se on ollut unelma-ammattini 9-vuotiaasta lähtien.
Toivon jatkossa löytäväni taiteen ja kulttuurin parista uusia juttuja, uusia kiinnostuksen kohteita. Toivon kasvavani ihmisenä ja viisastuvani. Toivon myös löytäväni tapoja ilmaista itseäni, vaikka en saakaan nyt työskennellä taiteilijana.